Viimeinen päivä

Eilen oli viimeinen työpäivä. En varmaan oo vieläkään tajunnu, ettei enää tarvi mennä töihin. Oli jotenkin absurdia sanoa heippa työkavereille. Vikan työpäivän jälkeen mentiin kaikki istumaan briiffing roomiin ja odottamaan kirjekuorta. Team leader katkasi ID:n, pyysi takaisin nimikyltin ja antoi kirjekuoren, jossa oli ID:n palaset. Sitten toivotteli hyvää jatkoa ja toivottavasti näkemisiä.

Oudointa oli kuitenkin backstagella, Imaginationilla, jossa on costyming ja lokerot. Uniformu piti palauttaa ja kun käveli ulos ovesta, tuli semmonen pelottava tunne, että nyt tuonne ei enää pääse takaisin, nyt on uniformu pistetty luukusta sisään, eikä sieltä saa enää sitä takaisin.

Illalla oli vielä viimeinen ilta työkavereiden kanssa Villagessa. Hauskaa oli siihen asti, että eräs virolainen tyttö alkoi itkeä, kun oli aika sanoa hyvästi. Se oli niin suloinen tullessaan halamaan, että itselläkin alkoi kyyneleet pakosta valua. Se aiheutti sellaisen domino-efektin.

Nyt edessä on vielä yksi vapaapäivä, tiukkaa pakkaus, ehkä vielä vikan kerran Villageen syömään ja leffaan ja aamulla sitten nokka kohti lentokenttää. Pelottaa jo se matka: Mitenköhän Stitch selviää? :D

Onneksi Disney on tehnyt lähdön aika helpoksi. Kirjekuorihomma tosiaan meni hyvin ja helposti, kun sen sai omalta team leaderiltä, ja matkakorvausten yhteyteen liitin vain verkkopankkitulosteen, jossa näkyi tilinumerot Suomeen, joten elättelen, että ne osais laittaa kaiken samaan osoitteeseen, eikä lähettele niitä pirun shekkejä. Koska viime vuonna olivat lähetelleet tosiaan kahtena shekkinä viimeisen palkan ja matkakorvaukset, joten Suomeen maksetun shekinlunastusmaksun jälkeen touhu ei enää ole hirveän kannattavaa.

Tuntuu, että aika on menny tosi nopiaa. Just puhuttiin kämppiksen kanssa, että tuntuu siltä, niinko oltais tultu tänne ihan viikko sitten. Välillä aika on menny hitaasti (esim. heinäkuussa, kun olin sairas), ja toivoin kotiin pääsyä, mutta loppua kohden aika on vain nopeuttanut kulkuaan, ja hujahtanut ohi.

Varmasti se johtuu siitäkin, että työ tuntuu hyvälle. En enää ole epävarma siitä, mitä teen, vaan minulla on jopa auktoriteettia sanoa ranskalaisille ”ei”. On myös ollut mukava, kun on pystynyt auttamaan kollegoita ja tietänyt miten toimia. Vaikka onhan se tottakai ollut raskasta ranskaksi.


Huoh, nyt on pakattukki. Mutta miten tämä on mahdollista? Laukussa on niin paljon tilaa, että iso Stitch mahtuu sinne. Mitä oon unohtamassa?